Hyvinvointialueiden sosiaalipalvelut

 

 Sosiaalihuoltolain mukaisiin yleisiin sosiaalipalveluihin kuuluvat:

- Sosiaalityö ja sosiaaliohjaus

- Sosiaalinen kuntoutus

- Perhetyö

- Kotipalvelu ja kotihoito

- Omaishoidon tuki

- Asumispalvelut

- Laitoshoito

- Liikkumista tukevat palvelut

- Päihde ja mielenterveystyö

- Kasvatus- ja perheneuvonta

- Lapsen ja vanhemman välisten tapaamisten valvonta  

Aluevaalikeskustelussa terveydenhuolto on saanut päähuomion ja  sosiaalihuolto on jäänyt sivurooliin. Sote nettokuluissa sosiaalihuolto on 6,7 miljardia, erikoissairaanhoito 6,9 miljardia ja perusterveydenhuolto 3,3 miljardia. Kustannuspaikkana sosiaalihuolto on varsin merkittävässä roolissa tulevissa hyvinvointialuessa.

Mielestäni sosiaali- ja terveydenhuollon tulisi käydä enemmän vuoropuhelua. Keskustelussa tulisi käsitellä sosiaalihuoltoa ja terveydenhuoltoa rinnakkain. Kummallakin on sama päämäärä: ihmisten terveyden ja hyvinvoinnin vahvistaminen. Keinot päämäärän tavoittamiseksi ovat erilaiset, mutta yhteistyötä ja vuoropuhelua tarvitaan onnistuneen palvelukokonaisuuden luomiseksi.

Haasteena sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyön ja vuoropuhelun vahvistamiselle ovat lainsäädäntö sekä erilaiset toimintakulttuurit. Esimerkiksi mahdollisuus tietojenvaihtoon lainsäädännön puitteissa asettaa haasteita arjen työtilanteissa.

Kuntoutus toimii hyvänä esimerkkinä toiminnasta, missä tarvitaan sekä terveydenhuoltoa että sosiaalipalveluita. Kokonaisvaltaiseen kuntoutukseen tarvitaan usein fyysistä, lääkkeellistä- ja psykososiaalista kuntoutusta. Lisäksi kuntoutujan taloudellisen tilanteen kartoitus ja esim. kuntoutustukihakemuksen laatimisessa avustaminen kuuluvat sosiaalihuollon palveluiden piiriin. Kuntoutuja itse määrittelee mihin hän kykenee sitoutumaan ja mitkä hänen tavoitteensa ovat. Niiden pohjalta ammattilaiset auttavat mahdollisimman kokonaisvaltaisen kuntoutuskokonaisuuden suunnittelemisessa. Kokonaisvaltaisen kuntoutuksen toteuttamiseen tarvitaan moniammatillisesti luotu yhteinen käsitys siitä, mitä kuntoutuksen tulee sisältää asiakkaan yksilöllisessä tilanteessa.

Asiakkaan näkökulmaa olemassaolevat toimintakäytännöt ja lainsäädänto eivät kaikilta osin palvele. Lainsäädäntöä tulisi osittain muuttaa, jotta joustavampi työskentelytapa eri toimialojen välillä olisi mahdollista. Projekti- ja hanketyön suosio sekä sosiaali- että terveydenhuollossa ovat omiaan tuomaan lisää haasteita asiakkaan näkökulmasta. Projektit ja hankkeet ovat tärkeitä ja niitä lähdetään luomaan tarvelähtöisesti, mutta ongelmana on niiden määräaikaisuus. Moni sosiaali- ja terveydenhuollon palvelun käyttäjä on saanut kaipaamaansa täsmäapua projektin tai hankkeen kautta, mutta niiden päättyessä asiakas saattaa jäädä tyhjän päälle. Hankkeita ja projekteja kuitenkin tarvitaan ja niille on paikkansa. Projektien ja hankkeiden päättyessä niiden jatko ja niiden aikana syntyneet hyvät käytänteet palvelukokonaisuuden osana tulisi varmistaa.

Siirtymät palvelusta toiseen tulisi saada sujumaan saumattomasti mukaanlukien tiedonsiirto. Ihanteellisin tilanne asiakkaan näkökulmasta olisi, jos palvelussa olisi määritelty asiakkaan asiaa koordinoiva henkilö. Koordinoiva taho voisi olla yhtä hyvin niin sosiaalihuollon kuin terveydenhuollon työntekijä. Tärkeintä on, että koordinoiva työntekijä tietää asiakkaan tilanteen, huolehtii asioiden etenemisestä ja siitä, että tieto kulkee kaikkien asiaa hoitavien tahojen välllä oikea-aikaisesti. Asiakas itse on oman tilanteensa asiantuntija ja aktiivinen toimija omassa asiassaan. Työssäni olen huomannut, että asiakas kuitenkin usein kaipaa "rinnalla kulkijaa", koordinoijaa opastamaan ja auttamaan asioiden eteenpäin viemisessä. Toisinaan jopa ammattilaisen on haastavaa selvittää sosiaali- ja terveydenhuollon byrokratiaa ja laindäädäntöä.

Yhteistyössä on voimaa. Paljon on kuitenkin tehtävä ennekuin niin kutsuttua turhaa byrokratiaa saadaan karsittua yhteistyön tieltä. Yhteistyö vaatii myös, että lisäämme ymmärrystä toistemme työstä ja keinoista saavuttaa tavoitteet.